Intia tarvitsee dramaattisen muutoksen julkisessa asenteessa naisiin kohdistuviin rikoksiin – Opinion News
Länsi-Bengalin hallituksen tapa käsitellä nuoren lääkärin kauhistuttavaa raiskausta ja murhaa hänen työpaikallaan heijastaa hallinnon ja erityisesti naisiin kohdistuvien rikosten perustavimpia puutteita. Viimeisimmästä julmasta tapauksesta paljastuu tarina epätasa-arvoisesta voimatasapainosta valtion voiman ja sen kansalaisten enemmistön välillä, viranomaisten piittaamattomuudesta protokollasta ja heidän näennäisestä välinpitämättömyydestään surevaa perhettä kohtaan, joka yrittää päästä eroon tragedia.
Poliisin ja valtionhallinnon välinpitämättömyys ja välinpitämättömyys tässä tapauksessa on järkyttävää, mutta sen ei pitäisi yllättää ketään maassa, jossa yksi nainen valittaa poliisin apatiasta joka toinen tunti National Commission for Women -komission tietojen mukaan. On joka tapauksessa vakiintunut tosiasia, että poliisi ja byrokratia ovat poliittisen vallan panttivankeja lähes kaikissa osavaltioissa, Länsi-Bengal ei ole poikkeus.
RG Kar -jakso on ravistellut kansakunnan omaatuntoa, aivan kuten Nirbhaya-tapaus 12 vuotta sitten ja Hathras-tapaus neljä vuotta sitten. Ensimmäiseen liittyi yksi maamme historian kamalimmista rikoksista, jossa 23-vuotias fysioterapiaharjoittelija raa’asti siepattiin ja silvottiin liikkuvassa bussissa Delhissä. Se johti yhteen Intian merkittävimmistä tuomioista, joka on tuonut monia muutoksia raiskauslakeihin.
Mutta on selvää, että Nirbhaya-tapauksen jälkeiset tiukemmat raiskauslainsäädäntö ei lieventänyt naisten kärsimystä. National Crime Records Bureaun julkaisemat tiedot osoittivat naisiin kohdistuvien rikosten lisääntyneen vuonna 2022 huomattavasti vuoteen 2021 verrattuna ja lähes 20 % enemmän kuin vuonna 2020 raportoitujen sukupuolirikosten lukumäärässä. Syyteprosentti oli vain 75,8 2022. Maassa rekisteröitiin vuonna 2022 huikeita 31 516 raiskaustapausta, ja naisiin kohdistuvan seksuaalisen häirinnän uhrien määrä kasvoi vuoden 2018 402:sta 422:een vuonna 2022.
Todelliset luvut ovat todennäköisesti paljon korkeammat, koska tällaiset rikokset jäävät useimmiten ilmoittamatta kostotoimien pelon, uhrien ympärillä vallitsevien leimautumisen ja poliisitutkintaan kohdistuvan uskon puutteen vuoksi. Erityisesti National Family Health Survey-5 -raportin mukaan lähes kolmasosa 15–49-vuotiaista Intian naisista on kokenut fyysistä, seksuaalista tai perheväkivaltaa.
Syy siihen, miksi tiukemmat lait eivät ole toimineet, on yksinkertainen: laki voi tuskin muuttaa ihmisten mieliä. Median sensaatiohakuisuuden ja oikeuskeinojen lisäksi naisiin kohdistuvassa väkivallassa on taustalla oleva kerros inhimillistä vuorovaikutusta, joka on paljon synkempi – apatia.
Tunteettomuus ja apatia näkyy itse sosiaalisessa mediassa. ”Dank”-meemit ja niiden isäntäsivut pursuavat vitsi toisensa jälkeen raiskauskulttuurista, mikä saa usein ”haha”-reaktioita. Millainen yhteiskunta tämä on?
Kynttilänvalot ja mielenosoitusmarssit ovat spontaaneja reaktioita kauhistuttavaan rikokseen, mutta intialaisen keskiluokan pitäisi kysyä itseltään, onko kollektiivisen trauman, vihan ja surun ilmaisuilla mitään tarkoitusta lyhyellä aikavälillä. On totta, että yhteiskunnassa vallitsevat uhrit syyttävät asenteet ja naisvihainen pohjavire aiheuttavat myös useiden rikosten aliraportointia. Ihmisillä on paljon sanottavaa palkintokorokkeilla ja sosiaalisen median tileillään naisiin kohdistuvista rikoksista, mutta mitä tulee käytännön skenaarioihin, heidän osoittama apatia on valitettavaa.
Ajatellaanpa tapausta, jossa 21-vuotias huumeriippuvainen raiskasi 28-vuotiaan naisen kirkkaassa päivänvalossa vilkkaalla jalkakäytävällä Vishakhapatnamissa, eivätkä katsojat tehneet mitään auttaakseen häntä. Pikemminkin jotkut heistä nauhoittivat tapauksen matkapuhelimeensa ja tapauksesta tuli ”viraalinen”. Se on kauhistuttava heijastus siitä, mihin yhteiskuntamme on menossa.
Tai ota tapaus Hathrasissa neljä vuotta sitten, jossa 19-vuotias dalit-tyttö ryöstettiin ja raakuusti. Kaksi viikkoa myöhemmin, kun tyttö kuoli vammoihinsa Delhin sairaalassa, UP-poliisi kantoi hänen ruumiinsa takaisin kylään ja tuhkattiin väkisin ilman hänen perheensä suostumusta. Huolimatta uhrin selkeistä lausunnoista seksuaalisesta väkivallasta, poliisi ja valtion viranomaiset kielsivät jatkuvasti raiskaussyytteet, ja uhrien perhe pysyi eristyksissä ja suljettiin taloonsa ja joutui jatkuvasti kylän ylempien kastien asukkaiden solvauksiin. Kolme neljästä syytetystä vapautettiin myöhemmin.
On enemmän. Viime vuoden toukokuussa 16-vuotiaan tytön tappoi hänen väitetty poikaystävänsä, joka puukotti häntä yli 30 kertaa ja löi häntä betonilaatalla vilkkaalla kadulla Delhin Shahbad Dairyn alueella. Suurin osa ihmisistä päätti kävellä ohi, kun taas jotkut seisoivat hiljaa ja näkivät hirvittävän teon.
Tällainen kansalaisten sivullinen lähestymistapa on sairasta. Vuonna 2017 antamassaan tuomiossa Nirbhaya antamassaan erillisessä lausunnossa tuomari R Banumathi oli osunut naulan päähän, kun hän sanoi: ”Naisia suojelevan lainsäädännön tehokkaan täytäntöönpanon lisäksi yhteiskunnan ajattelutavan muuttaminen ja tietoisuuden lisääminen julkinen sukupuolten tasa-arvoa koskeva oikeudenmukaisuus edistäisi pitkälle naisiin kohdistuvan väkivallan torjumista.” Sen pitäisi olla prioriteettimme.
Kaikki ovat tyytyväisiä ruutuihin rastittamisesta. Esimerkiksi korkein oikeus on asettanut työryhmän laatimaan protokollaa lääkäreiden turvallisuuden varmistamiseksi. Mitä tarkoitusta se palvelisi? Ohjeita ja suosituksia on riittävästi terveys- ja perheministeriöltä, Kansallisesta Terveyslähetystöstä ja Kansallisesta terveyspolitiikasta. Mutta nämä toimeksiannot ja poliittiset direktiivit ovat edelleen paperilla. Ei ole ollut konkreettisia askelia tai ohjeita politiikan toteuttamiseksi käytännössä.
Neljän Nirbhaya-tapauksessa tuomitun miehen ennen aamunkoittoa hirttämiset olivat saaneet hänen vanhempansa sulkeutumaan, mikä sai hänen äitinsä sanomaan: ”Naiset tuntevat nyt olonsa turvalliseksi.” On valtava tragedia, että jopa 12 vuotta myöhemmin hänen ennustuksensa ei ole lähelläkään todellisuutta, sillä suurin ongelma on ylivoimaisesti psyykeeseemme juurtunut hiljaisuus ja suvaitsevaisuus. Aidosti tasa-arvoon sitoutunut yhteiskunta ei kestäisi tätä tilannetta hetkeäkään. Dramaattinen muutos julkisessa asenteessa on ainoa vastaus.
