Hyppy tulevaisuuteen
1970-luvun lopulla Kiinan ylin johtaja Deng Xiaoping visioi ”Four Modernizations” -strategian Kiinan taloudellisen kehityksen strategiseksi suunnitelmaksi. Maatalous, teollisuus, puolustus sekä tiede ja teknologia edustivat neljää pilaria, jotka loivat perustan Kiinan nopealle talouskasvulle ja tekivät siitä nykyisen voimanpesän. Japanin sodan jälkeinen ylösnousemus johtui sen taloudellisesta visiosta, joka nojautui neljään pilariin: teollisuuspolitiikkaan, koulutukseen, infrastruktuuriin ja vientiin suuntautuneeseen kasvuun. Tämä strateginen kehys ajoi Japanista taloudellisen huijarin, mikä korosti hyvin jäsennellyn taloudellisen vision muutosvoimaa. Vastaavasti Saksan kuuluisa ”sosiaalinen markkinatalous” nojautui neljän pilarin lähestymistapaan, joka sisälsi tasapainon kilpailukykyisen markkinatalouden, vahvan hyvinvointivaltion, työmarkkinapolitiikan ja aktiivisen finanssipolitiikan välillä. Tämä kattava strategia loi pohjan Saksan taloudelliselle kyvylle.
Toteuttaakseni pääministeri Narendra Modin vision Atmanirbhar Bharatista ehdotan talousstrategiaa, joka perustuu neljään olennaiseen pilariin. Nämä pilarit, jotka edustavat vauraan ja oikeudenmukaisen edistyksen olennaista perustaa, on esitetty kuvassa 1.
Kaksi ensimmäistä pilaria määrittelevät tavoitteet makrotaloudellisella ja mikrotaloudellisella tasolla: täydentää lasermaista keskittymistä talouskasvuun makrotaloudellisella tasolla sosioekonomisella osallisuudella mikrotalouden tasolla. Näin varmistetaan, että talouskasvun hyödyt jaetaan tasapuolisesti kansalaisten kesken. Makrotaloudellinen keskittyminen kasvuun kohottaa miljoonien elämää suoraan, kuten Intiassa vuodesta 1991 lähtien ja Kiinassa 1970-luvulta lähtien korkea talouskasvu on todistettavasti saavutettu. Samalla suuret kasvuluvut auttavat luomaan resursseja, jotka voidaan hyödyntää hyvinvointiohjelmissa köyhien ja haavoittuvien talouskehityksen tuplaamiseksi.
Mikrotaloudellinen keskittyminen sosioekonomiseen osallisuuteen auttaa paitsi vähentämään eriarvoisuutta myös lisäämään talouden kokonaiskysyntää. Tässä pilarissa tunnustetaan osallisuuden merkitys talouskehityksessä. Sen tavoitteena on vähentää tuloeroja ja tarjota yhtäläiset mahdollisuudet kaikille kansalaisille, erityisesti syrjäytyneille ryhmille. Edistämällä sosiaalialan ohjelmia ja aloitteita Intia pyrkii luomaan tasa-arvoisemman yhteiskunnan ja varmistamaan, että kaikki kansalaiset saavat tarpeet ja mahdollisuudet menestyä.
Makrotaloudellisten ja mikrotaloudellisten tavoitteiden selkeä erottelu mahdollistaa suhteellisen edun ja lisää siten tehokkuutta. Tarkemmin sanottuna erottelu mahdollistaa makrotalouspolitiikan optimoinnin toisaalta kasvun edistämiseksi ja toisaalta sosioekonomista osallisuutta edistävän mikrotalouspolitiikan optimoinnin sen sijaan, että se houkuttelee makrotalouspolitiikkaa eriarvoisuutta vähentämällä ja siten vaarantamalla kasvunäkymiä. Kuten ensimmäisen taloustieteen Nobelin palkinnon saajan Jan Tinbergenin kannattama Tinbergenin sääntö olettaa, politiikan työkalun ja politiikan tavoitteen välinen yksi-yhteen kartoitus edistää taloudellista tehokkuutta.
Kolmas pilari – keskittyminen eettiseen vaurauden luomiseen – heijastaa tätä muutosta uuden Intian ajattelussa, joka pitää vaurautta ja eettisesti hankittua vaurauden luomista siunauksena eikä haittana. Tämä on merkittävä tauko menneisyyden sekaviin tarinoihin, joissa voittoa pidettiin likaisena sanana. Tämä muutos kohti vaurauden luomista on kestävä, koska politiikkamme tunnustaa nyt, että eettinen vaurauden luominen on ollut osa Intian DNA:ta vuosituhansien ajan. Ajatus eettisen vaurauden luomisesta jalona ihmisen pyrkimyksestä juontaa juurensa Intian vanhaan ja rikkaaseen perinteeseen Kautilyan Arthashastrasta Thiruvalluvarin Thirukuraaliin. Varallisuuden luomisen ensisijaisuutta Intian DNA:ssa vahvistaa se tosiasia, että tavallinen ihminen kirjoittaa ’शुभ लाभ’ (shubh-labh; tuottaa voittoa tekemällä hyvää) kotinsa alttarille. Kun otetaan huomioon osoitetut taloudelliset hyödyt, joita Intia sai vaurauden luomisesta mahdollistamalla taloudellisen vapauden – sekä historiallisesti että vuoden 1991 talousuudistusten jälkeen – Intian vakaumus hyväksyä vaurauden luomista mahdollistamalla taloudellisen vapauden on vankka.
Vaurauden luomisprosessin mahdollistamiseksi hallitus ei ainoastaan mahdollista ja valtuuta yksityistä sektoria, vaan ottaa myös vastuun investoida fyysiseen ja digitaaliseen infrastruktuuriin. Politiikka, joka mahdollistaa yksityisen sektorin alueilla, joilla ei ole markkinahäiriöitä, mahdollistaa sen, että kaksi talouspolitiikan perustekijää – kannustimet ja tiedotus – toimivat talouden hyväksi eikä sitä vastaan. Koska yksityinen sektori yleensä alitarjoaa julkisia hyödykkeitä tai ryhtyy monopolihinnoitteluun, kun se luo niitä, hallitus on ottanut tehtäväkseen luoda sekä pehmeän että kovan infrastruktuurin julkisiksi hyödykkeiksi, jotta niiden saatavuus on yleinen. Palatakseen Intian DNA:han, jonka mukaan eettistä vaurauden luomista pidetään siunauksena, hallitus keskittyy nyt tekemään sen, mitä sen pitäisi tehdä, ja luopumaan toimista, jotka ovat paremmin yksityisen sektorin tehtäviä.
Nehruvin sosialistisella aikakaudella valtiolla oli kaksoisroolit kansalaisten massatyönantajana ja tavaroiden massatuottajana. Ajaakseen Intia@100:n taloudellisiin huippuihin Intian on rohkeasti hylättävä anakronistiset ideologiat valtion suuresta ja kaikkialle levinneestä roolista työllistäjänä ja tavaroiden tuottajana. Monilla talouden aloilla valvonta lisääntyy edelleen, mikä estää sekä kasvua että kansalaisten hyvinvointia. Niiden purkamiseen tähtääviä uudistuksia ryhdytään paitsi lisäämään kasvua myös helpottamaan kansalaisten elämää. Intian on vietävä nämä uudistukset loogiseen päätökseensä.
Julkisen sektorin yritysten (PSE) kautta työllistävästä valtion on muututtava täysin työllisyyden katalysaattoriksi. Epävarmassa globaalissa ympäristössä kysyntäpuolen shokit ovat edelleen väistämättömiä. Useimmat valtion ylläpitämät yritykset kamppailevat usein ylläpitääkseen ketteryyttä ja dynaamisuutta, jota vaaditaan menestyäkseen sellaisessa ympäristössä. Lisäksi datan, analytiikan ja teknologian merkitys on kasvamassa neljäntenä tuotannontekijänä ja johdattaa neljättä teollista vallankumousta. Valtion omistamilla yrityksillä ei ole ketteryyttä liiketoiminnassaan tai teknologian sopeutumiskykyä pysyäkseen tämän tuotannontekijän muutosten tahdissa. Lisäksi elinikäinen työturvallisuus, joka johtuu valtion roolista ensisijaisena työnantajana, on anakronismi nopeasti kehittyvässä taloudessa, jossa yritysten, puhumattakaan työntekijöiden vaihtuvuus on historiallisen korkealla. Valtio ei voi enää toimia joukkotyönantajana. Sen sijaan valtio toimii työllistymisen katalysaattorina, jotta yritykset löytävät tarvitsemansa kyvyt ja työntekijät etsimäänsä palkitsevaa työtä.
Vastaavasti valtio ei enää toimi massatuottajana Intiassa. Vaikka poikkeuksiakin on, keskimääräinen julkisen sektorin kokonaisuus on vähemmän kannattava, kasvaa hitaammin ja vähemmän tuottava kuin keskimääräinen yksityinen sektori. Saavuttaakseen tavoitteen tulla maailmantalouden voimatekijäksi vuoteen 2047 mennessä Intian on kasvattava reaalisesti 8 prosenttia vuodessa tai nimellisesti 13 prosenttia. Intia ei voi kasvaa 13 prosenttia, kun Intian PSE:t kasvavat keskimäärin vajaat 5 prosenttia. Se on yksinkertainen aritmetiikka! Maa ei voi kasvaa 13 prosentilla, elleivät sen yritykset kasva tällä vauhdilla. Jokainen PSE, joka jää jäljelle yksityisistä vastineistaan innovaatioissa ja kasvussa, hidastaa talouden kasvua. Intian politiikassa on siis tunnustettu, että ainoa tapa saada kasvu valloilleen on se, että hallitus avaa suljetut sektorit. Joitakin strategisesti kriittisiä aloja lukuun ottamatta, joilla valtion roolia ei voida luovuttaa yksityiselle sektorille, hallituksen on lopetettava toimintansa paremman liiketoiminnan mahdollistamiseksi. Intiassa ei ole pulaa yksityisistä toimijoista, eikä myöskään rahoituksesta tai teknologiasta, joka estäisi yksityistä sektoria ottamasta valtion roolia yritysten johtamisessa.
Neljäs pilari, yksityisten investointien vetämä ”hyveellinen kierre”, lisää sisältöä nopean kasvun makrotaloudelliseen malliin. Tämän suotuisan kierteen keskiössä ovat julkiset menot fyysiseen ja digitaaliseen infrastruktuuriin yksityisten investointien ”väkeyttämiseksi” sekä tarjontapuolen uudistukset, jotka auttavat poistamaan erilaisia kitkaa talouden tarjontapuolella ja kiihdyttäen näin yksityisiä investointeja.
Yksityisistä investoinneista peräisin oleva myönteinen kierre on ratkaisevan tärkeä Intian kestävän talouskasvun kannalta. Investoinnit lisäävät tuottavuutta ja luovat työpaikkoja, jotka molemmat lisäävät käytettävissä olevia tuloja taloudessa ja lisäävät siten kulutusta. Siten yksityiset investoinnit ovat kulutuksen lisäämisen kannalta keskeisimpiä suotuisaan kierteeseen sisältyneissä ensivaikutuksissa. Myönteiseen kierteeseen sisältyneinä jälkivaikutuksina odotettu kulutuksen lisääntyminen kannustaa yksityisen sektorin lisäinvestointeihin. Myönteinen kierre tuottaa räjähdysmäistä kasvua, kun kulutus ja investoinnit ruokkivat toisiaan symbioottisesti.
